Vaaleja edeltävät viikot olivat hektisiä. KorvaKafen perustaminen ja ylläpito vaativat talkooporukoiltamme melkoisen ponnistuksen. Huomioitavaa erityisesti oli meidän ehdokkaitten läheisten suuri panos työhön. Ilman heidän ahkerointiaan olisi kahvilan toiminta onnahdellut pahasti.

Vaali-iltana oli sitten sadonkorjuun tunnelmaa. Vaikka itsellä oli "jo" kolmas kerta, on se jokaikinen vaali yhtä jännittävä. Lisäksi tasaväkinen oma ehdokasporukka toi oman mausteensa jännitykseen. Vasta sataprosenttinen laskentatulos sai sydämenlyönnit tasaantumaan ja olin enemmän kuin tyytyväinen omaan tulokseeeni, 102 ääntä on puolueenvaihtajalle tyydyttävä tulos.

Keskustapuolueen tulos oli Sodankylässä linjassa valtakunnan tuloksiin. Olin pettynyt keskustalaisten ehdokasasetteluun ja tuloksena siellä oli nyt puhdas nolla kirkonkylän naisten määrässä. Inarissa keskustalle valittiin koko porukkaan vain yksi nainen. No, kokoomusryhmässä sukupuolijakauma oli optimaalinen.

Vaalien jälkeinen elämä on jatkunut porotöissä. Erotukset alkoivat tiistaina Tshiuttajoen erotusaidalla. Uusi kämppä todettiin mukavaksi asua. Omaan virkatyöhön palaan 17.11. Sitä ennen on valtuuston budjettikokous 13.11. Tulen kiinnittämään huomiota uusien toimien perustamiseen. Kunnanhallitus esittää valtuustolle, että perustetaan työterveyshuoltoon työfysioterapeutin toimi. Hieno ajatus, mutta työterveyshuollon perusvirat on oltava ensin täynnä ennenkuin asiantuntijoille riittää maksajia. Terveydenhoitajien ja lääkärin vakanssit on siis saatava ensin täytettyä. Uusi perhehoitajan toimi on tarpeellinen.

       64

Hieno juttu tuo vaalikone. Kysymykset ovat kuntakohtaisia ja erottelevat selkeästi ehdokkaiden mielipiteitä. Sodankylän vaalikone tenttaa erityisesti kouluratkaisuista, mikä on omalta kannaltani mieluisaa, jäihän kouluverkkoratkaisusta todella likainen olo. En usko, että kirkonkylän kouluasioista on viimeinen sana sanottu. Vaalikoneessa omia mielipiteitään saa perustella, mutta se on näköjään aika monelle vastaajalle vaikeaa. En usko, että perusteluja ei olisi, mutta ainakin keskustapuolueessa valtuustossa perusteluiksi riitti "kun ryhmässä oltiin sitä mieltä". Siksi yksilön on hankala muotoilla omaa perusteluaan. Eikä keskustelukulttuuri siinä "ryhmässäkään" ollut kovin demokraattinen, yhdet ja samat, yleensä ne "kellokkaat" olivat äänessä ja mitätöivät muiden mielipiteitä.

Vaalinumerot on saatu ja omalle kohdalleni sattui numero 64.

Meitä on Suomessa kymmenisen tuhatta ja Sodankylässä yli  sata.

Meillä kaikilla on kova tahto päästä vaikuttamaan kotikuntiemme päätöksentekoon ylimmällä tasolla - valtuustossa. Olen yksi heistä, kuntavaaliehdokas ja puolueeni Kansallinen Kokoomus, sitoutumaton. Laukkasen Anu, 47 -vuotias psykologi. Olen asunut Sodankylässä, jonka valtuustoon olen siis edelleen pyrkimässä, 24 vuotta. Työpaikkani on ollut mielenterveystoimisto jo 20 vuoden ajan. Vuoden kestäneen vuorotteluvapaan aikana olen saanut opetella toisenlaista työtä; Inarin Partakossa kaikki poronhoitoon liittyvät askareet ovat tulleet rakkaiksi. Samalla on kasvanut usko siihen, että me täällä Lapissa selviämme edelleen pitkistä välimatkoista ja arktisista olosuhteista huolimatta.

Perheeni on kasvanut mukavalla tavalla viime vuosina: 20-, 17 ja 15 -vuotiaiden poikieni lisäksi luen perheeseen heidän Ottoville -pikkuveljensä ja kumppanini aikuisen Rauna -tyttären perheineen.                       

Otsikon  ihmettely siitä, että eikös ne vaalit vasta olleet, tulee siitä, että olin ehdokkaana myös neljä vuotta sitten, kuten olin kahdeksan ja kaksitoista vuottakin taaksepäin. Jokainen nelivuotiskausi valtuutettuna on vilahtanut aikaisempaa nopeammin ja uudet vaalit ovat edessä taas. Vasta vaalipäivän iltana voi tietää, onko uusinut valtakirjansa. 12 vuotta valtuutettuna takaa sen, että kunnan päätöksentekoprosessi, organisaatiot ja myös "taustapeli" ovat minulle hyvin tuttuja.

Näissä vaaleissa jännittämiseen on uusi syy: olen vaihtanut poliittista puoluetaustaa. Kaksitoista vuotta valtuutettuna Suomen Keskustan ryhmässä vakuutti minut siitä, ettei kunnalliselle demokratialle ole eduksi yhden puolueen yksinkertainen enemmistö. Vähemmistöllä, joka saattaa olla vain yhden henkilön verran pienempi kuin valtaryhmä, ei ole mahdollisuuksia tulla huomioiduksi. Myös enemmistön ryhmässä se aiheuttaa suuria paineita yksimielisyyden saamiseksi. Tähän törmäsin itse hyvin kipeästi, kun en voinut hyväksyä keskustaryhmän kantaa kirkonkylän koulujärjestelyissä. Tässä ns. kouluverkkoratkaisussa yhdistettiin kahden suuren koulun oppilaat mammuttikouluksi (yli 700 oppilasta) ja jätettiin kirkonkylän yksi kulttuurihistoriallisesti arvokkaimmista rakennuksista tyhjilleen. Sen remontoimiseksi koulukäyttöön oli ollut vuosien suunnitelma ja rahoitus, jotka kaikki ajettiin alas yhdessä ainoassa valtuuston kokouksessa. Tälläkin hetkellä kaunis rakennus seisoo tyhjillään, vain harrasteryhmät täyttävät pienen osan siitä muutamina iltoina. Sen sijaan jäljelle jääneissä kouluissa on tilanahtautta ja turvattomuutta. Kaikesta huolimatta keskusta on jatkanut koulujen keskittämistä ja seuraavaksi tähtäimessä on ilmeisesti lukion siirto hallinnollisesti ja fyysisesti osaksi ammattioppilaitosta. Tästä koulusta tulisi viidensadan murrosikäisen ja varhaisaikuisen muurahaispesä, jonka oppilashuollosta ja opiskelijoitten hyvinvoinnista ei enää kukaan voisi ottaa vastuuta.                     

Kokouksessa, jossa kouluverkkoratkaisu tehtiin jäin totaalisen yksin keskustan ryhmässä ja vain kuukausi päätöksenteon jälkeen minut tiputettiin kunnanhallituksesta. Myös muut tärkeät lautakuntapaikat täytettiin valtuustoon varapaikoilta ponnistelleilla ja minä jouduin täydelliseen paitsioon. Koen olleeni viimeiset vuodet vallan narikassa, hyllytettynä.

En halunnut vaihtaa puoluetta kesken vaalikauden, koska äänestäjät olivat valinneet minut keskustalaisena. Siksi on reilua, että painoarvoni punnitaan vasta vaaleissa. Uskon, että henkilöt, jotka harkitsevat minua äänestävänsä, tekevät sen muilla(kin) kuin puoluepoliittisilla perusteilla.

 

 

 

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

 

 

 

Heinäpiika

 

 

 

Vuorotteluvapaa ei tarkoita, että olisin vapaalla vuorotta. Olen ottanut pestin heinäpiikana. Viime kevättalvena olin jo harjoittelemassa, mutta silloin pestini katkesi paitsi loppuviin lumiin myös hajonneisiin nivelsiteisiin. Tärkein oppi harjoitteluajalta olikin, että heinäpiian on parasta pitää jalat reen sisäpuolella. Senttikin nutukkaan kärkeä laidan ulkopuolella ja koko nilkka oli reen ja puun välissä.

 

Heinäpiikana on hyvä olla. Töihin aletaan maaliskuun alussa, kun tokkakunnan

miehet ovat saaneet poronsa eroteltua eli ratkottua inarilaisten ja kaamaslaisten

poroista ja ne on tuotu lähemmäs Partakkoa vasituille syöttöpaikoille. Huonoina

vuosina tokkakunnan miehet ajoivat tokkaa koko talven, mutta nyt ajo

aloitetaan vasta lopputalvella. Tarkoitus on pitää kylän porot kasassa ennen

niiden päästämistä tunturialueelle vasomaan ja kesälaitumille. Porojen

aitatarhaus ja aitaan ruokkiminen ”poroeloilla” on tuntematonta, talvisinkin

poroille riittää toistaiseksi kaivoksia luonnonlaitumilla.

 

Heinäpiian päivä alkaa eväitten laitolla. Tiedossa on koko päivän kestävä

reissu ulkona, joten matkaan otetaan kahvipannu ja reilusti evästä, makkaraa

tietysti käristettäväksi. Sitten rekeen taljan päälle ja isäntä huristelee lynxillään

tai useimmilla näyttää olevan jo yamaha, hakemaan joko kuivaa heinää

paaluissa tai palleron tuorerehua. Meillä kuivat heinät on laitettu talvipaikan

latoon. Yksi erikoisuus tässä pohjoisessa kylässä on, että alkuperäisasukkailla

on edelleen sukujen hallussa kesä- ja talvipaikat. Talvipaikkamme Niemelä

sijaitsee kahden pienemmän järven välissä ja siellä isäntä on perheensä kanssa

asunut lapsuutensa talvikuukaudet, vanhemmat ovat hoitaneet siellä lehmiään

ja laiduntaneet porojaan. Lasten koulumatka on kulkenut pitkin järvenselkiä ja

poropolkuja. Kesäpaikka Käyräniemi on taas aivan Inarinjärven rannalla ja

luonnollisesti sen tarkoitus on ollut toimia kalastustukikohtana. Kaksi kertaa

vuodessa perhe on siirtynyt tarvekaluineen vajaan kymmenen kilometrin

matkan. Useimmat talvi- ja kesäpaikat ovat nykyisten tyhjillään tai toimivat

heinäpaikkoina kuten meillä.

 

Heinät rekeen ja naruilla kiinni.  Ihailen joka kerta sitä taitoa, jolla isäntä sitoo

 

 

 

kuorman. Tai miten hän tai kuka hänen kavereistaan  osaa niin nopeasti ja

näppärästi sitaista solmun, joka pitää mutta myös aukeaa yhdellä käden

liikkeellä. Heinäpiika loikkaa kuorman päälle ja jatkamme matkaa pari-

kymmentä kilometriä syöttöpaikalle. Reki kallistelee ja heiluu, mutta pysyy

pystyssä,  useimmiten kuormakin tulee perille ehjänä. No, muutaman kerran

on heinäpiika tipahtanut kuorman päältä, mutta onneksi se on huomattu aika

pian.

 

Syöttöpaikkaa lähestyttäessä alkaa huuto. Huudolla ilmoitetaan poroille, että

evästä on tulossa ja olisi parasta pistää koparaa toisen eteen. Aluksi luulin,

että miehet taitavat juksata minua, kun pyysivät ”huutamaan poroja”, mutta

kyllä he tosissaan olivat: poroja alkaa tulla metsästä tasaisena virtana

joka puolelta huudon alettua. Isäntä meinasi, että saman asian ajaa kelkan

piipparikin, mutta minun mielestäni siinä kyllä menisi kimpale poronhoito-

kulttuuriakin. Joten minä huudan, piipatkoot muut. Tässä vaiheessa heinäpiika

on hektisimmän homman äärellä, alkaa heinittäminen. Isäntä aukoo narut

paaleista ja laittaa ne visusti talteen, ettei kukaan joko syö niitä tai sotke

sarviinsa. Muutama ahnein vaami tulee jo näykkimään reestä heinää.

Odotellaan vielä tovi ennen kuin isäntä lähtee ajamaan kelkkaa ja heinäpiika

reessä istuen alkaa viskoa heinätuppoja ympäriinsä huutoa jatkaen. Näin

ajellaan ympäri parin hehtaarin jänkää, joka on kohta

mustanaan koko ajan liikkuvia poroja. Ne kulkevat tuppo suussa eivätkä

ymmärrä rauhoittua syömään paikoilleen. Vasat kulkevat emojensa perässä

vielä tässä vaiheessa. Poroilla on selvästi oma arvojärjestyksensä ja välillä

sarvet kalisevat. Tokassa on enimmäkseen vaameja ja vasoja, runojakin, mutta

hirvaat ja vielä henkensä säilyttäneet pailakat ovat muualla. Osa miehistä

palauttaa kelkoilla ajamalla tokasta irronneet pororouvat takaisin

heinien ääreen. Työtä tehdään porukalla. Usein huomaan kuuntelevani

hämmästellen miesten taitoa ”diskuteerata” asiat selviksi siten, että

kaikkien mielipiteet kuunnellaan.

 

Heinittämällä ei ruokita, vaan pidetään tokka kasassa ja samalla

tarkkaillaan karjan kuntoa ja mahdollisesti puuttuvia poroja. Viime viikolla

ruokintapaikan lähellä kohtasi isäntää se ikävin näky: ahma oli käynyt tokassa

ja raadellut hyvän mutsikkivaamen henkihieveriin. Pororaukka oli jo kärsinyt

muutaman päivän ja sen tuska oli syytä lopettaa.

 

Heinän levittämisen jälkeen ajetaan sivummalle, laitetaan tulet, kahvistellaan

ja rupatellaan muiden tokkamiesten kanssa. Vielä parin tunnin ajan poroja

valuu paikalle. Paluumatkalla heinäpiika kääntää naamansa aurinkoon reessä

istuessaan.

 

Laukkas-Anu

 

Vuorotteluvapaalla Inarin Partakossa