<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

 

Eräpäivä

 

Aamuinen ylösnousu tuntui ylivoimaiselta. Iltayöstä uni ei ottanut tullakseen. Joka välissä väsytti ja kaikki kotiaskareet tuntuivat kovennetun työleirin velvollisuuksilta.

Maailmaa jaksoin hädin tuskin katsoa edes makaroninreiän kokoisesta reiästä. Oli vasta syyskuu ja kaamosväsymyksen piti olla vielä kaukana. Huomasin, että jaksamiseni eräpäivä oli kovaa kyytiä lähestymässä eikä minulla ollut katetta voimieni tilillä.

 

Ympärilläni oli tapahtunut lyhyessä ajassa sekä iloisia että surullisia asioita; lähipiiriin oli syntynyt ihana vauva, esikoinen oli saanut valkolakkinsa mutta myös rakas ystäväni oli menehtynyt vaikeaan sairauteen. Elämä kulki vinhaa vauhtia enkä tainnut pysyä tapahtumien tasalla.

 

Oma arkinen työni on ollut minulle aina yksi elämäni kulmakiviä. Yhteiset ponnistukset mielenterveyspalvelujen kehittämiseksi ovat vuosien kuluessa hioneet työyhteisöstä suvaitsevan, osaavan ja luotettavan ammattilaisten piirin. Olimme onnistuneet vaikeissa haasteissa. Tavattoman moni kuntalainen oli saanut kauttamme apua elämänsä pulmatilanteissa. Tiedossamme oli, että avun tarve ei ole kunnassa vähenemässä. Johtavaa lääkäriä lukuun ottamatta viestimme resurssien tarpeesta ei saanut vastakaikua. Päinvastoin, saimme todeta, että jossakin suunniteltiin mielenterveystyöntekijöitten määrän vähentämistä! Koimme työyhteisössä paitsi surua siitä, että palvelut supistuvat, myös kiukkua siitä, että meidän ”ruohonjuuritason” työntekijöitten mielipiteellä ei tuntunut olevan mitään merkitystä. Opin kantapään kautta sen, minkä työhyvinvoinnin tutkijat ovat todenneet: tärkein asia, joka tarvitaan ylläpitämään työkykyä ja työhyvinvointia on se, että työntekijä saa kokea tulevansa kuulluksi ja kohdelluksi oikeudenmukaisesti.

 

Syksyllä huomasin olevani palamassa loppuun kovaa vauhtia. Oikeastaan asianlaidan havaitsi ensimmäisenä ystäväni, joka kiinnitti huomiota surumielisyyteeni ja jatkuvaan huokailuun. Itse toki havaitsin, että olin ollut jo pitkään eräällä tavalla puolustusasemissa, joka näkyikin jo siinä, että yleensä istuin kädet puuskassa rinnalla. Kehon kieli on pettämätön!

 

Oli siis valittava, mitä itse voin tehdä omaksi hyväkseni. Näin tilanteen kahtena risteytyvänä polkuna, joista toinen on saman polun jatkuma, kivinen mutta tuttu ja turvallinen. Toisesta polusta ei oikein saanut selvää, eikä se ollut viitoitettu. Nyt talven mittaan olen ollut entistä tyytyväisempi, että valitsin tämän tuntemattomamman polun. Se on tarkoittanut irtautumista turvallisesta palkkatyöstä, muuttoa Inarin pohjoiskolkkaan ja sopeutumista uusiin olosuhteisiin. Valinta oli mahdollinen, kun tiesin, että läheiseni voivat jatkaa turvallisesti omalla polullaan kotikylässä. Sen mahdollisti myös nykyisen asuinpaikkani ihmisten lämmin vastaanotto. Olen iloinen siitä, että havaitsin jaksamiseni eräpäivän lähestymisen hyvissä ajoin eikä tilanteeni ehtinyt pahaksi. Ulosmitattavaa ei nimittäin olisi ollut.