<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

 

 

 

Heinäpiika

 

 

 

Vuorotteluvapaa ei tarkoita, että olisin vapaalla vuorotta. Olen ottanut pestin heinäpiikana. Viime kevättalvena olin jo harjoittelemassa, mutta silloin pestini katkesi paitsi loppuviin lumiin myös hajonneisiin nivelsiteisiin. Tärkein oppi harjoitteluajalta olikin, että heinäpiian on parasta pitää jalat reen sisäpuolella. Senttikin nutukkaan kärkeä laidan ulkopuolella ja koko nilkka oli reen ja puun välissä.

 

Heinäpiikana on hyvä olla. Töihin aletaan maaliskuun alussa, kun tokkakunnan

miehet ovat saaneet poronsa eroteltua eli ratkottua inarilaisten ja kaamaslaisten

poroista ja ne on tuotu lähemmäs Partakkoa vasituille syöttöpaikoille. Huonoina

vuosina tokkakunnan miehet ajoivat tokkaa koko talven, mutta nyt ajo

aloitetaan vasta lopputalvella. Tarkoitus on pitää kylän porot kasassa ennen

niiden päästämistä tunturialueelle vasomaan ja kesälaitumille. Porojen

aitatarhaus ja aitaan ruokkiminen ”poroeloilla” on tuntematonta, talvisinkin

poroille riittää toistaiseksi kaivoksia luonnonlaitumilla.

 

Heinäpiian päivä alkaa eväitten laitolla. Tiedossa on koko päivän kestävä

reissu ulkona, joten matkaan otetaan kahvipannu ja reilusti evästä, makkaraa

tietysti käristettäväksi. Sitten rekeen taljan päälle ja isäntä huristelee lynxillään

tai useimmilla näyttää olevan jo yamaha, hakemaan joko kuivaa heinää

paaluissa tai palleron tuorerehua. Meillä kuivat heinät on laitettu talvipaikan

latoon. Yksi erikoisuus tässä pohjoisessa kylässä on, että alkuperäisasukkailla

on edelleen sukujen hallussa kesä- ja talvipaikat. Talvipaikkamme Niemelä

sijaitsee kahden pienemmän järven välissä ja siellä isäntä on perheensä kanssa

asunut lapsuutensa talvikuukaudet, vanhemmat ovat hoitaneet siellä lehmiään

ja laiduntaneet porojaan. Lasten koulumatka on kulkenut pitkin järvenselkiä ja

poropolkuja. Kesäpaikka Käyräniemi on taas aivan Inarinjärven rannalla ja

luonnollisesti sen tarkoitus on ollut toimia kalastustukikohtana. Kaksi kertaa

vuodessa perhe on siirtynyt tarvekaluineen vajaan kymmenen kilometrin

matkan. Useimmat talvi- ja kesäpaikat ovat nykyisten tyhjillään tai toimivat

heinäpaikkoina kuten meillä.

 

Heinät rekeen ja naruilla kiinni.  Ihailen joka kerta sitä taitoa, jolla isäntä sitoo

 

 

 

kuorman. Tai miten hän tai kuka hänen kavereistaan  osaa niin nopeasti ja

näppärästi sitaista solmun, joka pitää mutta myös aukeaa yhdellä käden

liikkeellä. Heinäpiika loikkaa kuorman päälle ja jatkamme matkaa pari-

kymmentä kilometriä syöttöpaikalle. Reki kallistelee ja heiluu, mutta pysyy

pystyssä,  useimmiten kuormakin tulee perille ehjänä. No, muutaman kerran

on heinäpiika tipahtanut kuorman päältä, mutta onneksi se on huomattu aika

pian.

 

Syöttöpaikkaa lähestyttäessä alkaa huuto. Huudolla ilmoitetaan poroille, että

evästä on tulossa ja olisi parasta pistää koparaa toisen eteen. Aluksi luulin,

että miehet taitavat juksata minua, kun pyysivät ”huutamaan poroja”, mutta

kyllä he tosissaan olivat: poroja alkaa tulla metsästä tasaisena virtana

joka puolelta huudon alettua. Isäntä meinasi, että saman asian ajaa kelkan

piipparikin, mutta minun mielestäni siinä kyllä menisi kimpale poronhoito-

kulttuuriakin. Joten minä huudan, piipatkoot muut. Tässä vaiheessa heinäpiika

on hektisimmän homman äärellä, alkaa heinittäminen. Isäntä aukoo narut

paaleista ja laittaa ne visusti talteen, ettei kukaan joko syö niitä tai sotke

sarviinsa. Muutama ahnein vaami tulee jo näykkimään reestä heinää.

Odotellaan vielä tovi ennen kuin isäntä lähtee ajamaan kelkkaa ja heinäpiika

reessä istuen alkaa viskoa heinätuppoja ympäriinsä huutoa jatkaen. Näin

ajellaan ympäri parin hehtaarin jänkää, joka on kohta

mustanaan koko ajan liikkuvia poroja. Ne kulkevat tuppo suussa eivätkä

ymmärrä rauhoittua syömään paikoilleen. Vasat kulkevat emojensa perässä

vielä tässä vaiheessa. Poroilla on selvästi oma arvojärjestyksensä ja välillä

sarvet kalisevat. Tokassa on enimmäkseen vaameja ja vasoja, runojakin, mutta

hirvaat ja vielä henkensä säilyttäneet pailakat ovat muualla. Osa miehistä

palauttaa kelkoilla ajamalla tokasta irronneet pororouvat takaisin

heinien ääreen. Työtä tehdään porukalla. Usein huomaan kuuntelevani

hämmästellen miesten taitoa ”diskuteerata” asiat selviksi siten, että

kaikkien mielipiteet kuunnellaan.

 

Heinittämällä ei ruokita, vaan pidetään tokka kasassa ja samalla

tarkkaillaan karjan kuntoa ja mahdollisesti puuttuvia poroja. Viime viikolla

ruokintapaikan lähellä kohtasi isäntää se ikävin näky: ahma oli käynyt tokassa

ja raadellut hyvän mutsikkivaamen henkihieveriin. Pororaukka oli jo kärsinyt

muutaman päivän ja sen tuska oli syytä lopettaa.

 

Heinän levittämisen jälkeen ajetaan sivummalle, laitetaan tulet, kahvistellaan

ja rupatellaan muiden tokkamiesten kanssa. Vielä parin tunnin ajan poroja

valuu paikalle. Paluumatkalla heinäpiika kääntää naamansa aurinkoon reessä

istuessaan.

 

Laukkas-Anu

 

Vuorotteluvapaalla Inarin Partakossa