<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Heinäpiika
Vuorotteluvapaa ei tarkoita, että olisin vapaalla vuorotta. Olen ottanut pestin heinäpiikana. Viime kevättalvena olin jo harjoittelemassa, mutta silloin pestini katkesi paitsi loppuviin lumiin myös hajonneisiin nivelsiteisiin. Tärkein oppi harjoitteluajalta olikin, että heinäpiian on parasta pitää jalat reen sisäpuolella. Senttikin nutukkaan kärkeä laidan ulkopuolella ja koko nilkka oli reen ja puun välissä.
Heinäpiikana on hyvä olla. Töihin aletaan maaliskuun alussa, kun tokkakunnan
miehet ovat saaneet poronsa eroteltua eli ratkottua inarilaisten ja kaamaslaisten
poroista ja ne on tuotu lähemmäs Partakkoa vasituille syöttöpaikoille. Huonoina
vuosina tokkakunnan miehet ajoivat tokkaa koko talven, mutta nyt ajo
aloitetaan vasta lopputalvella. Tarkoitus on pitää kylän porot kasassa ennen
niiden päästämistä tunturialueelle vasomaan ja kesälaitumille. Porojen
aitatarhaus ja aitaan ruokkiminen ”poroeloilla” on tuntematonta, talvisinkin
poroille riittää toistaiseksi kaivoksia luonnonlaitumilla.
Heinäpiian päivä alkaa eväitten laitolla. Tiedossa on koko päivän kestävä
reissu ulkona, joten matkaan otetaan kahvipannu ja reilusti evästä, makkaraa
tietysti käristettäväksi. Sitten rekeen taljan päälle ja isäntä huristelee lynxillään
tai useimmilla näyttää olevan jo yamaha, hakemaan joko kuivaa heinää
paaluissa tai palleron tuorerehua. Meillä kuivat heinät on laitettu talvipaikan
latoon. Yksi erikoisuus tässä pohjoisessa kylässä on, että alkuperäisasukkailla
on edelleen sukujen hallussa kesä- ja talvipaikat. Talvipaikkamme Niemelä
sijaitsee kahden pienemmän järven välissä ja siellä isäntä on perheensä kanssa
asunut lapsuutensa talvikuukaudet, vanhemmat ovat hoitaneet siellä lehmiään
ja laiduntaneet porojaan. Lasten koulumatka on kulkenut pitkin järvenselkiä ja
poropolkuja. Kesäpaikka Käyräniemi on taas aivan Inarinjärven rannalla ja
luonnollisesti sen tarkoitus on ollut toimia kalastustukikohtana. Kaksi kertaa
vuodessa perhe on siirtynyt tarvekaluineen vajaan kymmenen kilometrin
matkan. Useimmat talvi- ja kesäpaikat ovat nykyisten tyhjillään tai toimivat
heinäpaikkoina kuten meillä.
Heinät rekeen ja naruilla kiinni. Ihailen joka kerta sitä taitoa, jolla isäntä sitoo
kuorman. Tai miten hän tai kuka hänen kavereistaan osaa niin nopeasti ja
näppärästi sitaista solmun, joka pitää mutta myös aukeaa yhdellä käden
liikkeellä. Heinäpiika loikkaa kuorman päälle ja jatkamme matkaa pari-
kymmentä kilometriä syöttöpaikalle. Reki kallistelee ja heiluu, mutta pysyy
pystyssä, useimmiten kuormakin tulee perille ehjänä. No, muutaman kerran
on heinäpiika tipahtanut kuorman päältä, mutta onneksi se on huomattu aika
pian.
Syöttöpaikkaa lähestyttäessä alkaa huuto. Huudolla ilmoitetaan poroille, että
evästä on tulossa ja olisi parasta pistää koparaa toisen eteen. Aluksi luulin,
että miehet taitavat juksata minua, kun pyysivät ”huutamaan poroja”, mutta
kyllä he tosissaan olivat: poroja alkaa tulla metsästä tasaisena virtana
joka puolelta huudon alettua. Isäntä meinasi, että saman asian ajaa kelkan
piipparikin, mutta minun mielestäni siinä kyllä menisi kimpale poronhoito-
kulttuuriakin. Joten minä huudan, piipatkoot muut. Tässä vaiheessa heinäpiika
on hektisimmän homman äärellä, alkaa heinittäminen. Isäntä aukoo narut
paaleista ja laittaa ne visusti talteen, ettei kukaan joko syö niitä tai sotke
sarviinsa. Muutama ahnein vaami tulee jo näykkimään reestä heinää.
Odotellaan vielä tovi ennen kuin isäntä lähtee ajamaan kelkkaa ja heinäpiika
reessä istuen alkaa viskoa heinätuppoja ympäriinsä huutoa jatkaen. Näin
ajellaan ympäri parin hehtaarin jänkää, joka on kohta
mustanaan koko ajan liikkuvia poroja. Ne kulkevat tuppo suussa eivätkä
ymmärrä rauhoittua syömään paikoilleen. Vasat kulkevat emojensa perässä
vielä tässä vaiheessa. Poroilla on selvästi oma arvojärjestyksensä ja välillä
sarvet kalisevat. Tokassa on enimmäkseen vaameja ja vasoja, runojakin, mutta
hirvaat ja vielä henkensä säilyttäneet pailakat ovat muualla. Osa miehistä
palauttaa kelkoilla ajamalla tokasta irronneet pororouvat takaisin
heinien ääreen. Työtä tehdään porukalla. Usein huomaan kuuntelevani
hämmästellen miesten taitoa ”diskuteerata” asiat selviksi siten, että
kaikkien mielipiteet kuunnellaan.
Heinittämällä ei ruokita, vaan pidetään tokka kasassa ja samalla
tarkkaillaan karjan kuntoa ja mahdollisesti puuttuvia poroja. Viime viikolla
ruokintapaikan lähellä kohtasi isäntää se ikävin näky: ahma oli käynyt tokassa
ja raadellut hyvän mutsikkivaamen henkihieveriin. Pororaukka oli jo kärsinyt
muutaman päivän ja sen tuska oli syytä lopettaa.
Heinän levittämisen jälkeen ajetaan sivummalle, laitetaan tulet, kahvistellaan
ja rupatellaan muiden tokkamiesten kanssa. Vielä parin tunnin ajan poroja
valuu paikalle. Paluumatkalla heinäpiika kääntää naamansa aurinkoon reessä
istuessaan.
Laukkas-Anu
Vuorotteluvapaalla Inarin Partakossa
Kommentit